Kun piltti päättää

Istun sohvalla poikani kaverin perheen luona. Perheessä on kaksi lasta, molemmat alle kouluikäisiä. Toinen lapsista haluaa katsoa televisiota. Isä toteaa siihen, että mikäs siinä, kyllähän televisiota saa katsoa. Alkaa ohjelman valinta. Muuten hyvä, mutta lapselle ei kelpaa ohjelmat - hän katsoo yhtä muutaman sekunnin ja haluaa sitten vaihtaa. "Ei tätä, ei tätä, ei tätä". Isä vaihtelee ohjelmaa lapsen tahdon mukaisesti. Kun tätä on kestänyt aikansa katson isää hieman vinosti sanomatta mitään. Isä sanoo minulle "tällaista tämä on, heh heh".

"Meidän lapset eivät syöneet tänään aamupalaa. Eivät halunneet syödä".

"Ei olla opeteltu pyöräilemään, koska Ville-Petteri ei ole halunnut"

"Tultiin sitten koko porukka tänne kentälle, koska Anselmi (3v) ei suostunut jäämään kotiin"

Niin.

Tällä kertaa ajattelin siis kirjoittaa lasten kasvattamisesta. 

Maailma on muuttunut kovasti viimeisinä vuosikymmeninä, mutta minun on vaikea kuvitella mitään mikään olisi muuttunut niin paljon kuin aikuisten ja lasten väliset suhteet. Helsingin sanomat on viime aikoina julkaissut useita juttuja tästä aihepiiristä, kuten

https://www.hs.fi/tiede/art-2000010673220.html

https://www.hs.fi/tiede/art-2000010732867.html

Artikkeleiden viesti on se, että jossain vaiheessa aikuiset ovat lakanneet olemasta aikuisia ja laskeutuneet lasten tasolle. Toisekseen jossain vaiheessa ihmisen tärkeimmäksi elämänfilosofiaksi on vaihtunut minä haluan/en halua -tyyppinen ajattelu. 

Itselle yksi tärkeä kasvatuksellinen periaate on se, että lapselle opetetaan kaikki oleelliset perustaidot liittyen kehonhallintaan. Näitä ovat esim. hiihto, luistelu, uinti, pyöräily ja pallon heittäminen. Olen tästä viestinyt omalle kakaralleni lukuisia kertoja, eli että tiedyt taidot hankitaan ja sillä selvä.

Mutta, näin ei siis nykyisin enää ajatella. Jos ei halua luistella, niin ei ole pakko. Jos ei halua syödä aamupalaa, niin ei ole pakko. Jos ei halua pukeutua niin ei ole pakko.

Turha kai sanoakaan etten ymmärrä tällaista ollenkaan. 

Mitä "haluaminen" oikeastaan edes tarkoittaa? Mihin se perustuu? Kun vaimoni julistaa siivouspäivän perjantaiksi, niin en minä yleensä halua. Mutta kun tarkemmin mietin miksi en, huomaan motiivin olevan vain laiskuus ja mukavuudenhalu. Ja niillekö pitäisi jatkuvasti antaa periksi?

Ei lapset tässä ole sen kummempia, paitsi vielä primitiivisempiä kuin aikuiset. Lapsia pelottaa epämukavuus, jonka oppiminen tuo mukanaan - voi sattua ja vaikkapa kolauttaa olkapäänsä.

Oli miten oli, ei epämukavuus ole mikään syy jättää oppimatta asioita, eikä vanhemman mielestäni pidä rohkaista tällaiseen rajoittuneisuuteen.

"Tavoitteeni on, että Anni-Liisi hiihtää tänään viisi minuuttia".

Niin, mutta miksi Anni-Liisi lopettaa viiden minuutin jälkeen ja millä perusteella? Anni-Liisi lopettaa, koska hän ei "halua" hiihtää, mutta myös koska hän tietää, että hän _voi_ lopettaa eivätkä vanhemmat mahda sille mitään. Mikään maailmanmahti ei saa häntä jatkamaan, koska hänelle annetaan jatkuvasti periksi. Ja tämä vain siksi, että "minä en halua" on jostain syystä niin vahva argumentti.

Luistelukentillä näkee nykyisin hyvin vähän lapsia ja ne, joita siellä näkee, eivät ole kovin taitavia. Itse pidän luistelusta siksi, sillä se vaatii paljon toistoja ennenkuin se alkaa onnistumaan edes hieman. Ei sinne kentälle ole aina edes itseä huvittanut lähteä, mutta kun on jaksanut käydä niin taidot ovat kehittyneet. 

Tästä seuraa _aito_ onnistumisen ilo ja itseluottamuksen kasvu. Se tapahtuu vain silloin, kun on _nähty vaivaa_.

Sitten hieman ruokapolitiikkaa.

Lasten synttärit ovat hauskoja tapahtumia, koska niissä on... no, hauskaa. Usein on kuitenkin vanhempana vähemmän hauskaa katsoa mitkä määrät karkkia jotkut vanhemmat antavat lastensa syödä. 

En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut sanonnan "syötäväksihän ne on tehty". Näin varmaan on, mutta onko nyt oikeasti hyvä, että karkkia vedetään kerralla niin paljon, että lapsi meinaa oksentaa? Ja onkohan ne tehty _kerralla_ syötäväksi?

Itselleni opetettiin sen sijaan, ettei karkkia/makeita/tms. syödä määrättömästi, vaan että jos on nälkä, niin syödään leipää (tai jotain muuta kunnollista).

Todistin kerran Tukholman risteilyllä näkyä, jossa ruotsalainen teini-ikäisten jääkiekkojoukkue oli nauttimassa buffetti-illallista. Puolet joukkueen pojista marssivat suoraan jälkiruokaosastolle (siis syömättä pääruokaa ollenkaan) ja mättivät lautaset täyteen herkkuja. Varsinkin suklaamussen määrä lautasilla oli erittäin vaikuttava. Vaikuttava oli myös syömättä jääneen (jälki)ruuan määrä.

Yritin katsella vahtiiko näiden poikien touhuja kukaan, mutta en löytänyt ketään joka olisi näyttänyt vähääkään jääkiekkovalmentajalta. Myöhemmin laivalta poistuessani näin - valmentaja/joukkueenjohtaja tms. itse oli varovaisen arvioni mukaan noin 150 kiloinen mieshenkilö.

En edes viitsi kertoa, mitä ajattelen vanhemmista, joilla on lihavia lapsia. En voi yksinkertaisesti ymmärtää miten vanhemmat selittävät tilanteen itselleen. Aaa, pahoittelen tyhmyyttä. Koska lapsi "haluaa" syödä.

Kun suoritin varusmiespalvelua 90-luvun alkupuolella koko komppanian tuloerässä oli yksi selvästi ylipainoinen nuori mies (joka hänkin laihtui palveluksen edetessä).

Ruokapolitiikan toinen puoli on nirsoilijat. Oma näkemykseni on (ja mitä julistan ruokapöydässä), että jos ruoka on terveellistä niin sitä syödään. Eli kaikkia normaaleja kotiruokia syödään ja niitä syödään yhdessä perheen kanssa.

Kari Aihisen vetämässä Keittiökaappaus-ohjelmassa on nähty tästä aihepiiristä "hauskoja" esimerkkejä. Yleensä tilanne on se, että sekä vanhemmilla että lapsilla on joitakin käsittämättömiä rajoituksia ruoan suhteen. Eli pelätään omaa suuta. Ja ei "haluta".

Sen verran suon tässä ymmärrystä, että lapsena eri maut ja suutuntumat ovat voimakkaampia kuin aikuisena. En voi itsekään sanoa olleeni lapseni erityisen rohkea tässä suhteessa. Lähinnä tässä tuntuukin uskomattomalta miten niin monet aikuiset ovat rakentaneet _itselleen_ moisia rajoituksia. Ja miten nämä voidaan perustella? (tiedätte vastauksen)

Sitten tapahtuu seuraavaa: Kari Aihinen ottaa tilanteen haltuun omalla rempseällä tyylillään ja alkaa _johtamaan_ perhettä. Perheen valtaa tekemisen meininki - kaikki ovat tekemisessä mukana ja positiivista ilmapiiriä vaalitaan. Siinä sitten murskautuvat ensin vanhempien rajoitteet (huomaavat, etteivät ne perustu mihinkään) samoin kuin lasten makumaailma laajenee huomattavasti. Vanhempien selitykset "no kun se on aina ollut nirso lässynlää" lentävät romukoppaan. 

Tiedän, että kyseessä on tv-sarja, mutta olen ihan varma että ainakaan pienempiä lapsia ei saada näyttelemään siten että ruoka on ensin pahaa ja kohta jo hyvää. Ja tämä varsinkin kun samaa selittelyä kuulen lähipiirissänikin - "meidän Veeti ei syö muuta kuin jauhelihaa".

Väitän siis, että lasten nirsouden takana on ihan se sama syy kuin että miksi Elli-Inkeri ei halua uida. Hän tietää, että hänen ei tarvitse jos ei halua, eikä kukaan mahda hänelle mitään. Eikä vanhemmat osaa/uskalla vaatia.

Palatakseni liikunnallisiin perustaitoihin, tulee mieleeni näky, jonka todistin itäkeskuksen uimahallissa (noin) vuonna 2005. Lasten allas oli tupaten täynnä ihmisiä. Ihmisiä oli niin paljon, että siellä oli vaikeaa liikkua. Se ei kuitenkaan häirinnyt miestä, joka opetti tytärtään uimaan. Hän piti yhdellä kädellä tytärtään pinnalla ja siirsi toisella kädellään ihmisiä syrjään tytön tieltä. Hän sanoi "anteeksi" yhden altaanvälin aikana varmasti sen kymmenen kertaa.

Katsoin, että siinä on yritystä ja pohdin että mitenköhän pitkään hän tuota jaksaa. Menin saunaan, olin siellä vartin ja tulin takaisin. Uimaopetus jatkui. Kävin seuraavaksi itse hieman uimassa, mutta en malttanut kun piti tulla tuijottamaan kun mies ja tytär tekivät hommaansa. Lasten allas (onneksi) alkoi tyhjentyä ja pari sai enemmän tilaa. Treenit jatkuivat, eikä loppua ollut näkyvissä.

Turha kai todetakaan, että olin vaikuttunut. Isä oli selvästi päättänyt, että nyt on aika opettaa tyttö uimaan ja näin myös tehtiin. Oli lisäksi helppo nähdä, että tyttärelle ei ollut tässä mitään epäselvää. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä ja silminnähden edistystä tapahtui.

Siirrytäänpäs taas onnistumisista epäonnistumisiin.

Monet vanhemmat toimivat nykysin siten, että jos kouluikäinen sanoo äidilleen (yleensä nämä ovat äitejä, mutta joskus myös isejä), että "äiti katso, laitan pään veden alle". Sitten lapsonen käy sekunnin pinnan alla. Tästä alkaa todella kovaääninen ylistys, jossa ylistetään kuinka "hienosti" lapsi kävi veden alla.

Jossain vaiheessa vanhemmat ovat alkaneet luulla, että saavutuksista, jotka eivät ole minkäänlaisia saavutuksia (kuten mainittu veden alla käyminen) tulee lasta ylistää kuin olisin tapahtunut joku elämää suurempi ihme. Tämä kuulemma siksi, että positiivisella palautteella kehitetään lapsen itsetuntoa ja luodaan uskoa lapsen omiin kykyihin.

Itse sanon, että paskan marjat - kumpaakaan ei tapahdu. Jos lapsi saa positiivista palautetta maailman pienimmästäkin asiasta, niin miksi ihmeessä lapsi yrittäisi tehdä mitään isompaa ja parempaa? Miksi hän yrittäisi enemmän? Miksi ihmeessä lapsi yrittäisi todella ylittää itsensä, jos torvet soi jo ihan perustasosta? 

Pahimmillaan tapahtuu se, että lapsi alkaa pitää itseään idioottina, sillä jossain vaiheessa (luultavasti jo aika nuorena) lapsi tajuaa mitä hänen ikäisensä tulisi osata ja mitä ei.

Eipä silti, päiväkodeissa, eli paikassa, jossa pitäisi olla kasvatuksen ammattilaisia, kuvio on arkipäivää. Oma lapsenikin saa päivittäin palkinnon siitä, että on tehnyt jotain hienoa. Tosin itse olen varma että ihan joka päivä _kukaan_ ei tee mitään erityisen hienoa. Tämä ei toki estä jatkuvaa palkintovirtaa. 

Itse annan mielelläni lapselle hyvää palautetta, mutta vain silloin, jos näen, että jonkin asian eteen on oikeasti nähty vaivaa. Rakkaudenosoitukset ja muut hellittelyt eivät siis kuulu tähän, vaan niitä annetaan usein ja sopivissa kohdin, ja täysin riippumatta onko hommat hoituneet vai eivät.

Mitä tällaisista lapsista sitten tulee aikuisina? Oman elämänsä herroja, jotka tietävät mitä tahtovat ja etenevät päämäärätietoisesti, työtä pelkäämättä, unelmiaan kohti?

Luulen, että ei aivan. Tahkokallio:

"Lapsijohtoisuus tekee lapsista onnettomia ja haittaa heidän pärjäämistään maailmassa"

Itse (maallikkona) menisin arviossani paljon, paljon pidemmälle. Mielestäni kasvatamme auktoriteettipelkoisia, itsehillintään kykenemättömiä, kohtuudesta piittamattomia, addiktiivisia ihmisiä.

Amerikkalainen sosiologi Jonathan Haidt pohtii kirjassaan "Ahdistunut sukupolvi" lastenkasvatusta käyttöömme tulleen teknologian, eli älypuhelimien, kautta. 

Hän näkee, kuinka älypuhelimet ovat muuttaneet lapsuuden ja nuoruuden aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen 2010-lukua. Hänen mukaansa muutos monilla pojilla on se, että he addiktoituvat videopeleihin sekä nettipornoon. Näistä tulee todella monille joko elämän pääsisältö tai ainakin sellainen sisältö, josta on heille merkittävää haittaa.

Tytöille vaikutus on erilainen - tyttöjä addiktoituvat huomioon, jota saavat muilta käyttäjiltä. Lisäksi he alkavat lähes sairaalloisesti vertailla itseään muihin.

En mene tähän aihepiiriin nyt sen enempää, koska pointtini on varmaan tullut jo selväksi. Nuoriso on pilalla (jota on toki toisteltu aina 50-luvulta saakka), mutta se johtuu siitä, että aikuiset ovat pilalla.

Nykyisin on mahdollista elää turvaton lapsuus hyperturvallisessa ympäristössä. Turvattomuutta ei enää aiheuta vähävaraisuus, alkoholismi, yms. vaan vanhemmat, jotka eivät uskalla enää kasvattaa lapsiaan.

Hämmästyttävää on lisäksi se, että vanhempien koulutustaustalla ei näyttäisi olevan mitään merkitystä asian suhteen. Oman arkihavaintoni mukaan kouluttautuneet ovat ihan yhtä pihalla kuin vähemmän kouluttautuneet. 

Toki loppupelissä tulee käymään niin, että kouluttautuneiden lapset pärjäävät aikuisena paremmin kuin kouluttamattomien lapset. Luulen vaan, että kasvatuksen puute näkyy aikuisuudessa siten, että siinä pisteessä missä edes jonkinlaisen kasvatuksen saaneet ovat kolmikymppisinä, kasvatusvapaat ovat nelikymppisinä.

Nyt kun sanoin tuon ääneen, niin tuo tosiaan on oma arkihavaintoni monesta nelikymppisestä tällä hetkellä.

No mutta, elämme mielenkiintoisia aikoja. Luulen, että jatkan aiheesta lähitulevaisuudessa vielä sen verran, että pohdin miten ko. "kasvatuksen" saaneet nuoret pärjäävät pariutumisen maailmassa.