Mitä sitten?

Jonnet eivät muista, mutta mummit ja papat muistavat Speden vanhan sketsin kahdesta suomalaisesta virkamiehestä (Vesku ja Spede) kovistelemassa venäläistä virkamiestä (Simo) siitä, että venäläinen lentokone on käynyt lentelemässä Suomen puolella rajaa. Suomalaiset ovat tästä kovin tuohduksissaan ja vaativat, ettei vastaavaa enää tapahdu. Venäläinen vastinpari ymmärtää, että kaverit ovat hyvinkin vihaisia, mutta esittää viattoman kysymyksen, joka kuuluu, että "mitä sitten"?

Tämä, sinänsä yksinkertainen kysymys, onkin suomalaislle virkamiehille yllättävän vaikea kysymys vastattavaksi. Vastausta ei tule, mutta jääpähän kuitenkin hyvä mieli siitä, että on sanottu suorat sanat ja oltu hyvinkin vihaisia.

Vaikka sketsi on yli 40 vuotta vanha, on sen sanoma arkipäivää tänäänkin. Sketsi tulee mieleen suorastaan päivittäin varsinkin kun seuraa median pyllykipuilua presidentti Trumpin vaalivoiton takia. 

Trumpin virkaanastujaiset olivat tapahtuma, joka suorastaan räjäytti potin - Trump sanoi kaikenlaista kyseenalaista (mikä toki on tottakin), Melaniella oli vääränlainen hattu, Zuckerberg katsoi väärään suuntaan, Musk teki "natsitervehdyksen" (siis miettikää mikä juttu tuokin oli), eräällä naisvieraalla oli väärän värinen asu.

Ja tätä täyttä roskaa sitten seurasi päivittäin, kuten Helsingin sanomien pääkirjoitus, jossa Donald Trumpia kutsutaan diktaattoriksi.

Toki jokainen täysijärkinen osasi odottaa, että seuraavat neljä vuotta se on taas tätä, mutta silti median täyspillastuminen hieman yllätti. No, kai se on heidän työtään. Itse tosin kaipaisin hieman perusteellisempia analyysejä, joissa olisi joku muu näkökulma kuin se, että nyt johdossa on pahat ihmiset, jotka haluavat ihmisille pahoja asioita.

Tosiasia on se, että mikään ei ole niin helppoa kuin kutsua Trumppia maailman tyhmimmäksi johtajaksi, yms. Sama ilmiö on myös Putinin hassun hauskat nimiväännökset, samoin kuin epäilyt hänen terveydentilastaan, jotka eivät perustu mihinkään. Onko joku laskenut kuinka monta kertaa Putinilla on ollut syöpä tai joku muu tappava sairaus sen jälkeen kuin Ukrainan sota alkoi?

Ongelma vaan on se, että maailma ympärillä ei muutu miksikään. Tätä voi ihan vapaasti kokeilla menemällä vaikka metsään (tai X:ään) ja kajauttamalla siellä ulos kaikki mitä mieleen tulee. Mutta muuttuiko lopulta mikään?

Minun mielestä median ja oikeastaan koko meidän Euroopan pitäisi kysyä itseltämme sama kysymys, jonka venäläinen virkamies Speden sketsissä esitti, eli mitä sitten?

Tosiasiat ovat siis seuraavat: Donald Trump on nyt Yhdysvaltain presidentti ja tulee harjoittamaan sellaista politiikkaa kuin hän ja hänen esikuntansa haluaa. Tälle ei täältä Suomesta tai Euroopasta käsin mahdeta yhtään mitään (ellei nyt yhtäkkiä jostain syystä ilmaannu lisää sala-ampujia). Tämän tosiasian kanssa on siis elettävä.

Ihan vastaavalla tavalla Putin hallitsee Venäjää ja tekee sitä luultavasti vielä pitkään. Samoin Kiina on omanlaisensa yhteiskunta, eikä heitäkään kauheasti kiinnosta mitä me eurooppalaiset heistä ajattelemme - eli he tekevät miten heitä sattuu huvittamaan.

Me eurooppalaiset olemme todella hyviä järkyttymään, tuomitsemaan ja kokoustamaan. Mutta minkään tekijäksi meistä ei ole.

Mutta miksi ei? Koska Euroopalla ei ole selkeää paikkaa nykyisessä maailmanjärjestyksessä - eikä meillä ole aavistustakaan mitä me haluttaisiin sen olevan.

Vallitsevat tosiasiat (pahoittelen tautologiaa) ovat nähdäkseni seuraavat: Yhdysvallat on maailman suurvalta numero yksi. Kiina on numero kaksi ja kolmanneksi yrittää nousta Venäjä. Ja siinä ne ovat.

Suurvallan tunnistaa siitä, että sillä on paitsi resurssit, myös halu vaikuttaa globaalisti. Se ajaa enemmän tai vähemmän härskisti omaa etuaan aina kun näkee siihen syytä.

Amerikkalaiset ovat seikkailleet pitkin maita ja mantuja viimeisen sadan vuoden aikana välillä onnistuen, mutta yleensä epäonnistuen. Toisen maailmansodan sotaretki oli onnistunut, mutta vastaavasti Vietnamin sota, Irakin "jälleenrakennus" ja Afganistan olivat vähemmän onnistuneita retkiä. Mutta ei epäonnistumisilla niin väliä - väliä on tässä kontekstissa vain ymmärryksellä, että suurvalta tekee niin kuin suurvalta parhaaksi näkee. Onnistumisella tai epäonnistumisella ei siis ole merkitystä - merkitystä on osoitus halusta käyttää voimaa.

Toki Yhdysvalloilla on myös ollut isolationismin vaiheensa, mutta amerikkalaiset päättäjät tietävät, että jos he eivät toimi, niin joku muu toimii. Siksi suurvaltapolitiikasta vetäytyminen on heille hetken hurmio, kunnes palataan vanhaan.

Kiina on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että heitä ei ainakaan toistaiseksi ole kiinnostanut sotaretket muille maille. Heille riittää, että he kiusaavat Taiwania (ja toki heillä on vahva presenssi mustassa Afrikassa). Taiwan onkin heille elintärkeä juuri tästä syystä - he voivat Taiwanin avulla osoittaa, että he voivat tehdä mitä hyvänsä heitä huvittaa. Mitään sen kummempaa syytä kiusaamiselle ei ole.

Sama pätee Venäjään - tyhmäkin tajuaa, että he haluavat olla suurvalta, mutta kyvykkyyden osalta asiat ovat vähän niin ja näin. Ukrainan kiusaamisessa ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että he haluavat näyttää muille olevansa suurvalta. He eivät tarvitse Ukrainan alueita yhtään mihinkään eivätkä muutenkaan tee Ukrainan hallinnalla mitään. Tavoite on vain näyttää muille, että täältä tarvittaessa pesee. Heidän kannaltaan on toki harmillista, että homma ei vaan onnistu. Mutta kuten sanottu, sillä ei ole väliä. Väliä on halulla käyttää voimaa.

Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa on valinnut toisen tie. Haluamme rauhaa hinnalla millä hyvänsä ja sitä on toki saatukin. Pieniä kauneusvirheitä ovat toki Jugoslavian hajoamissodat ja nyt Ukrainan sota, joita emme pysty omin voimin taltuttamaan, vaan apua tarvittiin ja tarvitaan Yhdysvalloilta.

Mutta mikä on Euroopan tulevaisuus, jos luotettava suojelijamme Yhdysvallat kääntyykin oikeasti meitä vastaan ja ihan oikeasti tekisi jotain peliliikkeitä esim. Grönlannin suhteen (en siis usko että näin käy)? Entä jos Yhdysvallat tekee peliliikkeitä Gazan kaistaleen suhteen ja lähtee pakkosiirtämään palestiinalaisia? Tai jos Kiina tai Venäjä alkaa tehdä isompia peliliikkeitä, jotka vaikuttavat meihin?

Missä vaiheessa Euroopassa kyllästytään järkyttymään ja tuomitsemaan ja oikeasti aletaan toimiin?

Ongelman keskiössä on toki EU. Nyky-EU on mielestäni täysin turha orgaani, joka ei oikeastaan tee muuta kuin luo valtavan määrän uutta sääntelyä, jolla hankaloittaa bisneksen tekemistä EU-alueella. EU onkin unohtanut täysin alkuperäisen tarkoituksena Euroopan laajuisena isona sisämarkkinana. Sen sijaan se rakentaa sosialismia, joka on alkuperäisen tavoitteen vastakohta. Jos et usko tätä, niin otapas selvää miten heikoissa vetimissä Euroopan talouskasvu on ollut viimeiset 15 vuotta. Ei tämä stagaatio, jossa elämme, ole mikään luonnonlaki.

EU:n turhuuden tajuaa nykyisin moni, mutta kritiikin kohteeksi se harvemmin joutuu. Tämä siksi, että kritisoijat leimautuvat äärioikeistolaisiksi.

Suurvalta ei toki voi olla suurvalta ilman sotilaallista voimaa ja sitä mainitsemillani suurvalloilla piisaa. Eipä sen puoleen, kyllä sitä Euroopallakin piisaisi, mutta halua sen käyttämiseen ei ole.

Oikeastaan itse haastaisin EU:ta miettimään omaa puolustustaan myös muustakin näkökulmasta kuin Naton vinkkelistä. Nato, vaikka yrittää ulospäin näyttää siltä, että siinä on iso joukko maita sitoutunut yhteiseen tavoitteeseen, on käytännössä hyvin Yhdysvallat-vetoinen orgaani. Ei Natoa olisi olemassa ilman Yhdysvaltoja.

Kuten aiemmin mainitsin, kysymys onkin oikeastaan se, että kannattaisiko meillä kehittää jonkinlaista varautumissuunnitelmaa sen suhteen, että Yhdysvallat ei jatkossa olisikaan varauksetta tukemassa meitä, vaan voisi suorastaan olla aggressiivinen meitä kohtaan? Kannattaisiko tällaista oikeasti pohtia vai odotetaanko ja luotetaan siihen, että Yhdysvallat palaa neljän vuoden päästä taas "normaaliin"?

Minusta eurooppalaisten poliitikkojen vastuullinen puhe olisi nimenomaan sitä, että jos Trump selvästi ilmaisee, että on valmis käyttämään voimaa esim. Grönlantia kohtaan, niin meillä kylmän viileästi todettaisiin, että asian ollessa näin meidän on pakko varautua esitettyyn skenaarioon ja että uhka tullaan ottamaan vakavasti.

On kuitenkin selvää, että jotta eurooppalainen poliitikko voisi osoittaa tilanteessa esittämään johtajuutta, tulisi takana olla jotain johon tukeutua. Eli voimaa ja halua käyttää sitä.

Uskon, että jokainen poliitikko ymmärtää tämän, mutta halua eikä uskallusta tällaiseen työhön ei ole. Eikä kyllä kansalaisillakaan sen puoleen.

Tämä toki takaa sen, että Eurooppa pysyy asemissaan hiipuvana, vanhenevana ja köyhtyvänä maanosana, joka on jatkuvasti reagoivassa tilassa, mutta ei itse kykene aloitteelliseen toimintaan. Ja riippuvaisena Yhdysvalloista.

Palatakseni alkuun, kuin tilauksesta suosikkikansanedustajani, nykymaskuliinisuuden huipentuma ja kovien paikkojen erityisosaaja, jämäkistä jämäkin (jatkanko vielä) terapeutti-Ville suorittaa malliesimerkin siitä mitä olen juuri yrittänyt sopertaa. Hän arvostelee presidentti Stubbin valtionpäivien avauksen puhetta liian kiltiksi Yhdysvaltoja kohtaan. Hänen mukaansa olisi pitänyt todeta, että "meille ei käy se, että meidän arvostamaltamme Tanskalta, toiselta Pohjoismaalta anastetaan mitään luvatta – meille ei se käy".

Niin, mites on Ville, mitäs katetta sinulla on sanojesi takana?. Jos esittämäsi toimenpiteet eivät sinulle käy, niin … mitä sitten? Oletko Ville valmis edistämään jotain sellaista, jolla sanojen taakse saataisiin jotain konkreettista?

Puhe on halpaa.